lauantai 24.10.2020 | 07:11
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Uutiset

Entinen narkomaani Pasi Tuomaila vieraili Frosteruksen koululla Kärsämäellä ja kertoi oman tarinansa mitään kaunistelematta. Tuomaila tärkein viesti lapsille ja nuorille oli: Älä edes kokeile!

Outi Levä
To 15.10.2020 klo 11:29 | päivitetty to 11:42

Pasi Tuomaila vieraili Frosteruksen koululla ja kertoi nuorille omakohtaisia kokemuksiaan narkomaanielämästään:

Olen entinen narkomaani. Synnyin alkoholistiperheeseen. Parivuotiaana pakenimme äitini kanssa isän juomista Ruotsiin. Elämän piti muuttua. Päiväkodissa ja koulussa minua kiusattiin. Muutimme Suomeen, kun olin kahdeksan, mutta kiusaaminen jatkui. Olin lihava enkä puhunut suomea. Eno vei minut kymmenkesäisenä jääkiekon pariin. Siellä ei kukaan tehnyt minulle pahaa, mutta koulu ei maistunut.

Ensimmäinen kokemukseni alkoholista oli 14-vuotiaana. Ryyppäsin lapsuusystäväni kanssa. Pelot, estot, ujous ja arkuus hävisivät. Sain alkoholimyrkytyksen, oksensin ja sammuin. Join perjantaisin, sitten myös lauantaisin, pian viikollakin. Alkuviikon suunnittelin juomista. Kun toleranssi juomakertojen mukana kasvaa, samat määrät eivät anna samaa tunnetta kuin ennen. Päihde ohjaa mieltä ja tunnelmaan pääsemiseksi mukaan tulivat myös lääkkeet ja kannabis. Sekakäyttö lisääntyy hiljalleen.

Olin äidilleni luvannut, etten koskaan käyttäisi huumeita. Pelkäsin rokotuksia ja verikokeita. Parikymppisenä kuitenkin kokeilin ensimmäisen kerran amfetamiinia suonensisäisesti. Kaverit ja lapsuuden ystävät päättivät koulunsa ja valmistuivat ammatteihin. Minä ajauduin päihdemaailmaan. 24-vuotiaana esikoispoikani syntyi. Päätin, että huumeidenkäyttö saa loppua. Muutaman viikon kuluttua aloitin uudelleen. En kestänyt vastuuta ja huutavaa poikaa. Vuotta myöhemmin syntyi tyttäreni. En ottanut isän vastuuta silloinkaan. Lapsen syntymä ei tuntunut missään. Kolmannen lapseni syntymä ei merkannut senkään vertaa. Muutettuamme Helsinkiin käyttöni lisääntyi. Katteettomat lupaukset saavat läheiset uskomaan aina muutokseen, joka kerta perheeni pettyi. Viimein lastensuojelu puuttui tilanteeseen. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: minä lähden perheestä pois tai päihdehoitoon. Valitsin katuelämän. Vanhin poikani roikkui jalassa, itki ja huusi: “Älä isi jätä!”

Jok’ikinen päivä ikävöin lapsiani ja perhettäni, mutta minulla ei ollut kykyä palata. Pyörin kadulla ja opettelin tavoille: jokainen pitää huolen tavaroistaan, itsestään ja keinoistaan hankkia rahaa. Sen hankkiminen vie 24/7 ja sitä varten on tehtävä aina rikoksia. Vuonna 2004 törmäsin lapsuuden ystävääni, jonka kanssa olin kokenut ensimmäisen kännin ja kokeillut huumeita ensimmäisen kerran. “Sä oot hirveässä kunnossa. Kato itteäs”, hän sanoi ja vei minut katkolle. Kuulin erilaisista hoitomahdollisuuksista. Kuka hullu haluaisi lopettaa ja miksi? Ei kukaan, en minä ainakaan! Hyötynä oli, että kynnys katkolle madaltui.

6.5.2007 lupasin mennä poikani synttäreille. Istuin ensimmäistä tuomiotani Sörnäisten vankilassa. Soitin, että isi on vankilassa. Hän itki. Minuakin itketti. Lapset pettyivät aina ja pelkäsivät olenko hengissä. Päätin lopettaa huumeiden käytön. Päästyäni vankilasta aloin heti käyttää uudestaan.

Vuonna 2009 muuntohuumeet, kuten MDPV, tulivat Suomeen. Se oli “rakkautta ensisilmäyksellä”. Helsingissä moni päihderiippuvainen kuoli, kun heitä koukutettiin lähes ilmaisella huumeella. Aluksi hinta oli 30 € ja pian 150 € grammalta. Tarvitsin 150-300 euroa päivässä eikä pikku varkaudet ja petokset riittäneet. Tulivat psykoosit ja harhat. Halusin kuolla, mutta rohkeutta ei ollut tappaa itseäni. Lapseni sanoivat, että olisi helpompaa, kun kuolisit. Oma äitikin toivoi minun kuolevan. Vuonna 2010 olin hetken päihdehoidossa, jonka keskeytin. Alkoi loppusyöksy. Millään ei ollut mitään väliä. 2012 jouduin viimeisen kerran Sörnäisten vankilaan ja sieltä Turun vankimielisairaalaan.

Pääsin sieltä. Vanhin poikani oli saanut ensiasuntonsa ja soitin voisinko muuttaa hetkeksi asumaan. Poika sanoi, sopiihan se. Tiettyjä vaatimuksia oli: olla varastamatta tai siellä käyttämättä huumeita. Käytin häikäilemättömästi tilannetta hyväkseni ja petin luottamuksen. Poikani asunnosta tuli narkkiluukku. Näin toimivat päihderiippuvaiset. Isänpäivänä 2012 jouduin sairaalaan ja sydämen läppäleikkaukseen. Ainoa huoli oli, etten enää voisi käyttää huumeita. Ennen leikkausta tein päätöksen. Jos selviän, muutan elämäni. Soitin lapsuuden ystävälle ja pyysin apua. Hän kysyi: “Mitä olet valmis tekemään, jotta elämäsi muuttuu?” Ihan mitä vain, sanoin. 42-vuotiaana sain elämäni ensimmäisen vuokra-asunnon. Valmistuin lähihoitajaksi oppisopimuksella vuonna 2017. Raittiit kahdeksan vuotta ovat elämäni parasta aikaa.

Päihdepiireissä vain raha merkitsee. Todellista ystävyyttä ei ole. Mitä toisella on, sen “kaverit” jakavat. Riippuvuus ohjaa valintoja. Persoonallisuus muuttuu käytön varhaisessa vaiheessa. Päihteiden käyttäjä ei pysty luomaan uraa, unelmat ja haaveet tuhoutuvat. Päihderiippuvaisen elämä ei ole ihmisarvoista. Jos joku tarjoaa, kieltäydy! Älä edes kokeile!

Pasi Tuomailan luennon aikana auditorio on hiiren hiljainen. Narkomaanin tarina hiljentää oppilaat ja opettajat.

– Ketä kosketti, kysyy opinto-ohjaaja Paula Snellman. Lähes jokainen nostaa kätensä.

Kärsämäen Vanhempainyhdistys on huolissaan kannabiksen käytön yleistymisestä nuorten keskuudessa. Lue aiheesta lisää tästä.

#