Paikallisuutiset

Satu Kangas-Viljamäki pääkirjoituksessaan: Oppia ikä kaikki

Tutustuin maanantaina Vanhustyön keskusliiton korjausneuvoja Tapio Karhuun. Ajatella, että meillä on olemassa tällainenkin palvelu!

Asiantuntija tulee katsomaan ikäihmisten koteja ja miettii, mitä kodissa pitäisi tehdä, jotta siellä voisi asua mahdollisimman pitkään. Hän laatii suunnitelman ennakoiden tulevaa ja laittaa tehtävät muutokset tärkeysjärjestykseen. Kaiken hyvän päälle hän auttaa ikäihmisiä etsimään rahoitusta kodin tarvitsemille muutostöille, auttaa hakemuksen tekemisessä ja auttaapa vielä löytämään työlle luotettavan tekijän.

Tietyllä tavalla asia menee vielä ällistyttävämmäksi siinä kohden, kun Karhu kertoo palvelun alkaneen jo 1990-luvun alussa. Tosin sitä tarjottiin alkuvuosina pääasiassa sotainvalideille ja veteraaneille, mutta silti – miten en ole aiemmin kuullutkaan tällaisesta! Sivistyksessäni näyttää olevan ainakin yhden korjausneuvojan mentävä aukko.

Toinen asia, mitä jäin Karhun tapaamisen jälkeen miettimään on turvallinen arkiteknologia. Karhu esitteli minulle muun muassa palovaroitinta, jonka paristo asennetaan hälytintä alemmas, ettei kenenkään tarvitse ”kilimuta” jakkaralle ja vaarantaa terveyttään. Jäin miettimään, miksi meille työikäisille ei kaupitella samoja tuotteita?

Palovaroittimen pariston vaihtaminen on ainakin minulle samanlainen ”veikkagustafsson”-kokemus kuin ikäihmisillekin: Ensin etsitään jakkara, noustaan sille ja huojutaan siinä hetki ja haetaan tasapainoa. Sitten, kun katse nostetaan kattoon, alkaa matalan verenpaineen omaavaa ihmistä ”huiputtamaan”. Taas haetaan tasapainoa, kurotellaan ja revitään vanhaa paristoa irti laitteesta hiki päässä – miten ne aina ovatkin niin tiukalla! Kun paristo on saatu onnistuneesti paikalleen, ainakin meidän katosta löytyy vielä varoittimia, jotka pyöräytetään kiinni katossa olevaan kantaan. Sinähän se loppupäivä menee mukavasti oikeaa asennuskulmaa etsiessä.

Siinäpä sitä on taas ihmettelemistä yhdelle viikolle.