Pääkirjoitukset

Pienempi parempi

Palaan jälleen kesälomareissuuni, josta puhuin teille jo muuan viikko sitten. Viikon reissun aikana ehdimme yöpyä kuudella eri leirintäalueella, joista jokainen oli erilainen ja joista jokaisella oli omat hyvät ja huonot puolensa.

Matkan aikana tein havainnon, että pienemmillä leirintäalueilla meno oli yhteisöllistä. Kanssalomailijoita tervehdittiin iloisesti, vaihdettiin sana jos toinenkin ja suihkujonossa saatettiin höpötellä pidempäänkin. Kyllä tykkäsin ja viihdyin.

Isoilla alueilla puolestaan kukaan ei tervehtinyt, ei puhua pukahtanut. Hyvä jos rekisteröi jonkun kävelevän vastaan. Pitkä miinus tälle, mistä ajatukseni jatkui kysymykseen, miksi kaiken pitää nykyään olla niin suurta? Olipa asia mikä hyvänsä, ongelman ratkaisu tuntuu löytyvän aina isoista yksiköistä. Ja pah!

Isoissa yksiköissä olen aina tuntenut olevani vain massaa, jota työnnettään yhdestä tuutista toiseen. Se tekee olon turvattomaksi ja tarpeettomaksi.

Reissun jälkeen kotiin oli mukava tulla ja aivan erityisen ihanalta tuntui nähdä tutut kasvot niin kaupassa kuin muilla asioilla. Huikata hyllyn välistä kuulumiset ja tuntea olevansa osa jotain tärkeää - yhteisöä.

Olen miettinyt, että ihmisen hyvälle ololle pitäisi laskea jokin hinta, jota voitaisiin käyttää laskelmissa, joissa pohditaan tulisiko vuodeosaston lakkauttaminen ja naapurikuntaan siirtäminen halvemmaksi kuin oman yksikön pitäminen. Tai kumpi olisi lopulta halvempaa, kyläkoulun lakkauttaminen vai ylläpitäminen? Väitän, että inhimillisen tekijän lisääminen laskukaavaan voisi muuttaa monia päätöksiä koko Suomessa. Mutta paljonko hyvä olo maksaisi? Sanoppa se.

Satu Kangas-Viljamäki