Paikallisuutiset

Monica Lemström: Elämää Kärsämäen Pappilassa 1960-1970 -luvuilla

Monica Lemström asui lapsuutensa Kärsämäen pappilassa, sillä hänen isänsä Torsten Sveholm toimi Kärsämäen kirkkoherrana 21 vuotta. Lemström muisteli lapsuutensa ja nuoruutensa vuosia pappilan 250-juhlilla 19.8.2023 ja kertoi monta mieluista muistoa 1960- ja 1970-luvuilta. Julkaisemme poikkeuksellisesti Lemströmin koko puheen, koska se sisältää niin paljon mielenkiintoisia muistoja:

”Kärsämäen pappila sijaitsee Suomen pappiloista kaikkein kauneimmalla paikalla”. Näin isälleni Torsten Sveholmille kerrottiin, kun hän oli hakemassa kirkkoherraksi Kärsämäelle v. 1958. Muutimme Kärsämäelle 65 vuotta sitten ollessani kaksivuotias.

Kirjeessään äidilleen isäni kertoo muutosta pappilaan: ”Tulimme yöjunalla ja meillä oli oma hytti makuuvaunussa. Junamatka sujui mukavasti, lapset nukkuivat melko hyvin. Meidät otettiin Kärsämäellä vastaan tosi ystävällisesti, tarjottiin kahvia ja kaikkea mitä tarvitsimme. Vielä illalla tuli paikkakunnan kuoro laulamaan ikkunan alle ja Maja, joka oli jo yöpuvussa, sai kukkia.” Vielä hän kirjeessään kirjoittaa: ”Työtä on paljon, Herra on luvannut auttaa ja ihmisten ystävällisyys auttaa jaksamaan.” Tästä alkoi elämäni pappilassa.

Alkuvaiheista kerron siitä, mitä vanhempani ovat minulle kertoneet. Heille 21 vuotta Kärsämäellä oli erittäin tärkeää ja rakasta aikaa ja isä esitteli itsensä vielä vanhoilla päivilläänkin aina Kärsämäen pappina.

Pappila oli minulle koti 17 vuoden ajan. Mutta se oli myös paikka, johon seurakuntalaiset tulivat käymään kun oli asiaa papille tai äidilleni. Papilla ei tuohon aikaan tainnut olla varsinaista työaikaa ja vanhemmillani oli monenlaisia tehtäviä pappilassa. Lapsuudenkotina iso pappila pihoineen ja puistoineen oli lapselle paras mahdollinen leikkipaikka.

Yläkerran huoneissa ja komeroissa sai rakentaa leikkejä, pelata pelejä, leikkiä piilosta ja melkein aina oli joku kaveri kotona tai pappilan pihalla leikkimässä siskoni Marian ja minun kanssani. Myös pappilan salissa saimme joskus leikkiä ja pelata, vaikka se välillä täytyikin laittaa juhlakuntoon, niin kuin isällä oli tapana asia ilmaista.

Muistan, että äitini piti lasten kerhoa pappilan salissa, johon sain osallistua jo aika pienenä. Ulkona meillä ja kylän lapsilla oli tilaa ja mahdollisuus urheilla, pelata pallopelejä, retkeillä ja kiipeillä puissa ja joki tarjosi mahdollisuuden uintiin ja onkimiseen. Talvella laskettiin mäkeä joen rantatöyräitä alas joelle tai luisteltiin joen jäällä. Muistan että isäni otti joskus osaa esim pallopeleihin ja silloin häntä kutsuttiin nimellä ”pappa”.

Kattilakosken lapsuuden maisemaan liittyy kauniita muistoja. Rakensimme isäni kanssa kottaraisen pönttöjä, jotka ripustimme kosken rannalle isäni työhuoneen edessä oleviin koivuihin.

Myös muisto aamurukouksesta ennen kouluunlähtöä isän työhuoneessa ensimmäisinä kansakouluvuosina liittyy tuohon maisemaan. Monien lintujen laulu erottui kosken kohinasta pappilan puistossa keväisin ja alkukesästä. Muistan erityisesti keväiset kuovit pappilan pelloilla, ja tietenkin upea jokakeväinen jäidenlähtö Pyhäjoesta on jäänyt vahvasti mieleeni.

Koskikara oli vakituinen vieras hyisessä kattilakoskessa talvella. Koskikara ja pappilanpuiston linnut isä mainitsi usein myös saarnoissaan. Pari vuotta sitten maaliskuussa pysähdyimme Juhan kanssa Kattilakosken sillalla, kun olimme matkalla lappiin. Siellä jäätiköllä Kattilakoskessa Koskikara oli edelleen 40 vuoden jälkeen.

Koulumatkani Rannankylän kansakouluun Kattilakosken siltaa pitkin on minulle tärkeä muisto. Tuula Rytkönen tuli joka aamu pappilan keittiön ovesta kotiini hakemaan minua kouluun neljän kansakouluvuoden ajan ja istui usein keittiössä hetken ennen kuin yhdessä lähdimme kouluun. Tuulan kanssa leikittiin niin pienestä lähtien kun muistan ulkona ja sisällä päivittäin joko meillä kotona tai Rytkösellä, voisipa sanoa aamusta iltaan. Eräs liikuttava muisto on jäänyt mieleeni koulumatkalta Kattilakosken sillalta: Tuula kertoi minulle ukkinsa Olli Rytkösen kuolleen yöllä. Yhdessä sitten itkimme ja keskustelimme tapahtumasta lyhyen koulumatkan ajan.

Pappila oli myös kyläläisille tärkeä paikka. Isäni muisteli usein tapahtumaa 1950- luvun lopulla, kun kyläläiset tulivat hevosilla hakemaan viljaa pappilan aitoista. Halla oli vienyt ison osan sadosta ja seurakunnan varoilla oli päätetty ostaa viljaa Etelä-Suomesta. Tuolloin elettiin taloudellisesti niukkoja aikoja etenkin syrjäseuduilla. Pappilasta käsin pyrittiin auttamaan puutteessa olevia. Kirkkoherranviraston päädyssä oli vaatteiden ja kenkien jakelupiste, jota äitini hoiti. Hänellä oli Etelä-Suomessa tuttavia, jotka lähettivät käyttökelpoisia vaatteita jaettavaksi tarvitseville. Löysin isälle kenkätehtaalta vastauksena tulleen kirjeen, jossa luvattiin myös uusia kenkiä kyläläisille. Myös kyläläisten kirjoittamia avunpyyntökirjeitä vanhemmilleni olen löytänyt.

Kirkkoherranvirastoon, joka oli pappilan päädyssä, tultiin toimittamaan virallisia asioita. Mutta kirkkoherranviraston yhteydessä oli myös pieni syvennys ”kappeli” kirkollisia toimituksia varten. Siellä vihittiin hääpareja, jotka halusivat pienen vihkiseremonian ja myös kastettiin lapsia. Muistan istuneeni joskus kanslian penkillä seuraamassa toimitusta. Äitini Maija ja suntio Arvo Lapiolahti olivat todistajina vihkimisessä.

Jos oli epävirallisempaa asiaa pappilaan, sisälle tultiin keittiön ovesta ja pääovesta tultiin sisälle kun oli jokin juhla. Isän työhuoneeseen ohjattiin, jos oli papille asiaa. Isälle tai äidille saatettiin tulla kertomaan esim läheisen sairaudesta tai hakemaan lohtua suruun omaisen kuoltua.

Muistan myös, kun Väinö Haverinen tuli eräänä aamuna ennen kouluun lähtöäni kertomaan isälle, että Yhdysvaltain presidentti Kennedyä oli ammuttu.

Kun pappilaan tuli vieraita, kahvit juotiin kesällä isän työhuoneen pienellä parvekkeella tai ulkona Paratiisissa, joksi kaunista pihaa kosken rannalla kutsuttiin. Me lapset olimme usein mukana ja leikkitoverimmekin. Tuolla pihalla saattoi kokoontua myös kirkkoneuvosto, jos sää salli, tuotiin vaan sopiva määrä penkkejä paikalle. Aika usein muistan jonkun kyläläisen istuneen pappilan keittiössä. Muistelen, että aina jotain suuhunpantavaa tarjottiin.

Pappilan Sali oli tärkeä tapahtumapaikka seurakuntalaisille. Yksi isoimmista joka syksyisistä tapahtumista oli ”Vanhusten kirkkopyhä”, jolloin Kärsämäen eri kyliltä halukkaat vanhukset saivat kyydin ensin kirkkoon ja sitten pappilaan kirkkokahveille ja seuroihin. Ruokasali ja iso sali täyttyi vanhuksista, saliin oli tuotu seurapenkit.

Joka talvi tammikuussa oli pappilassa ompeluseurat, johon osallistui myös eri syrjäkylien ompeluseuroissa käyvää väkeä. Näissä laulettiin, ja tehtiin käsitöitä diakonia- ja lähetystyön hyväksi. Silloin oli tärkeää, että ruokasalissa oleva kattoon saakka ulottuva joulukuusi oli vielä paikoillaan, siinä usein jo kasvoi uusia versoja.

Muistan myös, että pappilan salissa pidettiin englanninkielen kerhoa jonkin aikaa, ja pappilan piano oli ahkerassa käytössä aina kun joku sattui paikalle, joka osasi soittaa. Äiti soitti ja lauloi Marialle ja minulle lastenlauluja kuvakirjasta pianon äärellä ja isä soitti myös usein pianolla hengellisiä lauluja. Virsiä tietenkin laulettiin monissa tilaisuuksissa pianosäestyksellä.

Piispantarkastus neljän vuoden välein oli tärkeä tapahtuma pappilassa. Silloin pappila pantiin juhlakuntoon. Lasten leikit siivottiin yläkerran piispanhuoneesta ja pappilassa oli tuolloin myös apuvoimia keittiössä. Muistan jo aika pienenä istuneeni ruokasalissa piispan tai hänen avustajansa vieressä ruokapöydässä, joka oli juhlavasti katettu. Olipa meillä ruokasalin kaapissa kahvikupit, joita nimitettiin ”piispankupeiksi”. Edelleenkin nimitän niitä kuppeja näin.

Pappilan etupiha oli yhteinen viereisen seurakuntatuvan kanssa. Seurakuntatuvassa äitini piti joka sunnuntai pyhäkoulua ja pyhäkoulun jälkeen Rannankylän lapset jäivät usein pihallemme leikkimään tai pelaamaan. Monet muistavat pyhäkoulun joulu- ja kevätjuhlat, joihin harjoiteltiin hienoja kuvaelmia ja lauluja. Rekvisiittaa, mm enkelinsiipiä ja palmunoksia säilytettiin pappilan yhdessä vinttikomerossa. Juhlissa seurakuntatupa täyttyi rannankyläläisistä perheistä. Ehkä täälläkin on nyt paikalla pappilan pyhäkoululaisia!

Yhteisellä pihalla kokoontuivat myös monet kerhot, joita srk-tuvassa pidettiin. Aluksi myös Kipinäkerho kokoontui seurakuntatuvassa. Sinne tuli eri puolelta Kärsämäkeä erityistä tukea tarvitsevia lapsia. Muistan jonkun kipinäkerholaisista piipahtaneen pappilassa vielä lähempänä aikuisikää, kun pappila oli tullut hänelle tutuksi kipinäkerhon aikana. Vanhemmillani oli Ruoveden kodissaan olohuoneen seinällä kipinäkerholaisen lähettämä konfirmaatiokuva.

Ja sitten ne jokakeväiset koululaisten kevätretket pappilan puistoon, josta hiljattain oli kirjoitus Selänne-lehdessä. Muistaako joku mitä ohjelmaa tuo retkipäivä sisälsi, oliko kenties jotain luontoaiheisia tehtäviä retkeen liittyen? Vai keräännyttiinkö vain kauniin luonnon äärelle: Koski kohisi, linnut lauloivat ja yleensä aurinkokin paistoi. Tuolloin kukkivat myös pappilan kanslian päädyssä olevat koristeomenapuut, mitä kyläläiset ovat muistelleet.

Ilahduin, kun kuulin, että pappilan puutarhaa aletaan kunnostaa ja jopa palauttaa sinne kasveja, jotka koristivat paratiisiksi kutsuttua puutarhaa 60-70-luvulla. Äitini sai ahkeralla työllään ja kotoaan opituilla puutarhurin taidoillaan pappilan puutarhan kukoistamaan varhaisesta keväästä syksyyn saakka. Keväällä mm. sinivuokot reunustivat pappilan seinustaa, syreenipensaissa vieraili ritariperhonen kesäisin, isot pionit kukkivat kahdessa eri paikassa ja myös pappilan kanslian puoleisessa päädyssä oli koko päädyn pituinen leveä kukkapenkki. Koko kesän oli kukkivia kukkia. Syksyllä viimeisenä muistan kehäkukat koulureittini varrella aitan vieressä.

Pappilan mailla ei vanhempieni aikaan enää kasvatettu viljaa, mutta perunat, juurekset, sipulit ja muut hyötykasvit ja viinimarjat kasvatettiin itse ja säilöttiin pappilan ulkokellariin talven varalle. Myös isälle ja koko perheellemme riitti hommia pappilan pihalla ja puutarhassa. Erityisesti Maria oli ahkera puutarhatöissä ja joskus myös pihatalkoita järjestettiin.

Iso pappila puutarhoineen vaati paljon hoitoa. Keskuslämmitys toimi vielä puilla pitkälle 60-luvulle. Muistan kun isäni ja Marian kanssa kärräsimme liiteristä pitkiä puita kellariluukulle pannuhuoneeseen ja myös muistan ison pannuhuoneen uunin, jossa puita poltettiin. Myös pappilan keittiön iso leivinuuni oli ahkerassa käytössä ja puuhellalla laitettiin ruokaa. Äiti oli työssä opettajana keskikoulussa ja oppikoulussa jo vuodesta 1960, ja hän teki myös paljon työtä seurakunnassa. Niinpä pappilassa tarvittiin kotiapulaista laittamaan ruokaa, siivoamaan, pyykkäämään ja pitämään meistä lapsista huolta. Heidän kanssaan vietetystä ajasta Marialla ja minulla on monia hyviä muistoja.

Pappilaan johtava komea koivukuja on säilynyt muistoissani. Koivukujan päässä pappilan portailla oli koiramme Happy aina lukiovuosiin saakka vastassa pihalla tai juoksi vastaan nähdessään minut jo kaukaa. Myös kaunis näkymä nuoruusaikani yläkerran huoneesta Kattilakoskelle on minulle tärkeä muisto.

Kärsämäen pappilassa on ollut elämää 250 vuotta ja minä sekä perheeni saimme asua siellä parinkymmenen vuoden ajan. Olen todella kiitollinen noista vuosista. Kotini pappilassa oli osa kyläyhteisöä, jossa yhteisöllisyys ja toisten auttaminen vahvasti korostui. Ystävällisyys oli usein esillä, kun vanhempani puhuivat ajasta Kärsämäellä. Yhteisöllisyyttä ja talkoohenkeä on vaalittu monella tavalla pappilassa ja sen ympäristössä. Myös Paanukirkko on rakennettu yhteisvoimin, ja Kärsämäen pappilalle sekä sen kauniille ympäristölle on löydetty arvokasta käyttöä. Toivotan onnea ja siunausta 250-vuotiaalle Kärsämäen pappilalle, jonka ovet ovat edelleen auki.

Lue lisää pappilan syntymäpäivistä ja Elojuhlista tästä.