Paikallisuutiset

Luonnon roskaaminen tuntuu pyhäinhäväistykseltä – Ei niin saa tehdä

Meillä kaikilla lienee asioita, joita ei vain voi käsittää. Ei, vaikka kuinka miettii ja ihmettelee, jäljelle jää aina vain syvä hämmennys. Minulla tällaisia asioita on muutama, ajankohtaisin niistä roskaaminen. Moni rutisee keväisin koirien kakoista, mutta kyllä muovi- tai metalliroska on minusta kuitenkin aina pahempi kuin kohtuullisen nopeasti maatuva kakka. Ikävää sekin tietenkin on.

Kylillä ja keskustoissa siivotaan parasta aikaa lumen alta paljastuneita roskia ja sitä tein eilen illalla itsekin. Keräsin roskat lenkkeilyreittimme varrelta ja lenkin lopussa minulla oli roskapussi ja vielä kainalokin täynnä jätettä. Eniten tilaa veivät olut- ja limsatölkit.

Minä en kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi omia roskiaan ei voi viedä mennessään pois? Mitä roskan heittäjä kuvittelee esimerkiksi oluttölkille tapahtuvan pientareella? Ei se sinne ainakaan maadu. Tai mitä roskaaja ajattelee, kun hän nakkaa tien sivuun tölkkien ympärillä olleen muovin? Villi arvaukseni on: Ei yhtikäs mitään.

Senkin vielä jotenkin käsitän, että isomman tien varrelle roskia siunaantuu, mutta että hiljaisen metsätien varteen. Se tuntuu pyhäinhäväistykseltä. Ei luontoa saa sotkea.

Oli asiassa jotain positiivistakin. Noukin matkani varrelta vain yhden ainoan tupakantumpin! Kun ajattelen kaikkia niitä kertoja, kun olen roskia kerännyt (aina lapsesta saakka) niin yksi tumppi on ihme. Takavuosina teiden varret olivat niitä pullollaan.

Satu Kangas-Viljamäki