Kulttuuri

Kirjavinkissä tällä viikolla Helena Immosen ”Kettu-trilogia”

Nyt se on ohi. Helena Immosen ”Kettu-trilogia” ja olo on yhtäaikaa sekä hyvä että huono.

Hyvä siksi, että pääsin urakan loppuun (ei se ollut edes vaikeaa) ja huono siksi, että olisin voinut kuunnella Jonin, Riinan, Mikaelin ja Pedon tarinaa vielä vaikka kuinka pitkään.

Kymmenen pistettä ja papukaija-merkki Helena Immoselle trilogiastaan, jonka en oikeasti toivo jäävän trilogiaksi, vaan odotan innolla mahdollista jatkoa Operaatio Napaketulle. Haluan ihan ehdottomasti tietää, mitä sankareillemme ja Suomelle seuraavaksi tapahtuu.

Sarja paranee kirja kirjalta ja tunnustan takunneeni aika kauan sarjan aloittaneen Operaatio Punaisen Ketun kanssa.

Kirja alkaa kertausharjoituksista ja pyörii sisarusten, Riina ja Joni Koivun ympärillä, kunnes Immonen pääsee vauhtiin ja tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin niin, ettei kuuntelua malta jättää kesken edes syönnin ajaksi.

Suomi ja Venäjä ajautuvat sotaan Suomen maaperällä. Joni taistelee Gotlannissa ruotsalaisten tukena ja Riina jääkärijoukkueen johtajana pääkaupungin lähellä, minne Venäjä tunteutuu raskaan kalustonsa kanssa.

Koska kirja sijoittuu hyvin vahvasti tähän päivään ja sen sivuilla tavataan niin presidentti Sauli Niinistö kuin pääministeri Sanna Marinkin tutuista uutisenlukijoista puhumattakaan, kuuntelijalle tulee välillä epätodellinen olo: ”Kuuntelenko minä nyt oikeita uutisia, vai tarinaa”.

Ensimmäisessä osassa on omaan makuuni liikaa Riinan ja Jonin päänsisäistä, eettistä pohdintaa. Vaikka toisaalta, enhän minä tiedä, mitä ammattisotilaan päässä oikeasti liikkuu. Jotenkin vain epäilin, että pohtisiko yksikään sotilas tosipaikan tullen vihollisen ampumisen eettisyyttä. Ennen ja jälkeen kyllä, mutta että juuri siinä tilanteessa - en tiedä.

Aluksi vierastin myös lukijaa, Aarne Lindeniä, joka tuntui ensin jotenkin liian kovalta. Kontrasti edelliseen kirjaan ja sen lukijaan, Satu Silvoon tuntui liian hurjalta, mutta tämäkin asia korjaantui sarjan edetessä. Minun piti oikein tarkistaa, onko näissä kaikissa ihan oikeasti sama lukija, niin suurelta ero tuntui alussa ja lopussa.

Operaatio Aavikkoketussa matkaamme Jonin mukana Afganistaniin. Ensin rauhanturvatehtäviin, sitten sissisotaan CIA:n operaattori Roy Cooper alias Peto rinnallaan.

Tässä vaiheessa minua ei enää ahdista mikään, vaan annan tarinan viedä itseni huikeaan seikkailuun.

Sillä välin, kun Joni taistelee Afganistanissa, Riinan ystävä, Joakim Karhu salamurhataan hermomyrkyllä.

Kaksoisagentiksi paljastuva Karhu on jättänyt Riinalle vihjeitä, joiden avulla hän löytää Karhun niin sanotun henkivakuutuksen, joka sisältää tietoja niin Venäjän kuin Yhdysvaltojen operaatioista ja organisaatioista.

Riinan aviomies, entinen hävittäjälentäjä Mikael työskentelee Tiedustelulaitoksella ja aisan selvittämiseksi aviopari ryhtyy työskentelemään yhdessä.

Operaatio Aavikkokettu on täyttä tykitystä alusta loppuun. Sisäistä pohdintaa on vähemmän ja kirja rullaa eteenpäin kuin kiihdyttävä pikajuna.

Kolmas osa, Operaatio Napakettu on jälleen hieman omanlaisensa. En tokikaan laskenut asioiden saamia merkkimääriä, mutta ”mutu”-tuntumalta väitän Immosen keskittyneen tässä kirjassa enemmän yksittäisiin tapahtumiin. Eli jos aiemmin seurasimme tapahtumia laajemmin, nopeammin ja vähemmän yksityiskohtaisesti, nyt seurasimme yksittäisten henkilöiden tekemisiä pidempään ja tarkemmin.

Riina työskentelee nyt Supossa arktisen alueen geopoliittisena asiantuntijana. Hän lähtee työmatkalle Huippuvuorille, missä hän tapaa Pedon ja jonka kanssa hän lähtee hullunrohkealle matkalle Venäjän valloittamaan tutkimuslaitokseen.

En nyt paljasta, mitä kaikkea määränpäässä tapahtuu, mutta Riina pelastautuu paikasta lähestulkoon omin voimin. Hän kohtaa jääkarhun ja on vain sekunneista kiinni, ettei hän tule syödyksi.

Koko kirjasarja on eräänlainen kasvutarina. Se on kirjan päähenkilöiden kasvutarina, se sisältänee kirjailijan omaa kasvua ja kehitystä, jota myös lukija/kuuntelija tekee huomaamattaan.

Ainakin minut Immonen on pakottanut pohtimaan kirjaa, maailmaa, maailman tapahtumia, jopa itseänikin ihan uudesta kulmasta. Kiitokset siitä taitavalle kirjoittajalle. En oikein itsekään ymmärrä, miksi otin juuri tämän kirjasarjan niin kovin tosissani. Ehkä siksi, että kirjoittaja on Haapajärveltä kotoisin ja Haapajärvi mainitaan kirjoissa moneen eri otteeseen. Kun Haapajärven varikolla räjähtää kirjassa pommi ja venäläiset tekevät sinne iskun, olo on ihan epätodellinen.

Etenkin ensimmäisen kirjan kohdalla huomasin vänkääväni kirjalle vastaan: ”Ei se noin voi olla”. Nauroin itselleni ja ihmettelin asiaa. Ehkäpä syynä on myös kirjan realistisuus ja se, miten lähellä kirjan tapahtumat ovat todellisuutta.

Satu Kangas-Viljamäki