Paikallisuutiset

Haapajärvinen sotaorpo Juhani Lampela muistelee isän menetystä jatkosodassa: "Se oli lohdutonta. En näyttänyt itkuani aikuisille, koska silloin opetettiin, että miehet eivät itke"

”Valoisana kesäyönä, hiivit vuotteimme luo,

olit saanut lähtökäskyn, isänmaasi kutsui tuo,

silmiäni avaamatta, läheisyytes tunsinhan,

unten mailla autuailla, luulit pientes nukkuvan.

Karhein kovettunein käsin, hiuksiamme hyväilit,

kähein liikuttunein äänin, hyvästejäs kuiskailit,

ikieron tunsit varmaan, harteitasi painavan,

vaiteliaan tuonen miehen, rinnallasi kulkevan.”

– Näin se tapahtui. Edesmennyt puolisoni Kerttu Lampela puki muistoni runomuotoon. Isäni Arvi lähti vielä jatkosotaan palveltuaan ensin talvisodassa. Elettiin kesää 1941. Asuimme Kärsämäellä pienellä maatilalla. Olin liki 9-vuotias ja Erkki-veljeni oli minua puolitoista vuotta nuorempi. Emme todellakaan olisi halunneet antaa rakasta isäämme pois, sanoo 90-vuotiasJuhani Lampela.

Juhanin isä oli 39-vuotias kaatuessaan Kiestingin taisteluissa 1941. Samoissa taisteluissa kaatui kahdeksan kärsämäkistä miestä. Isää ei löytynyt, mutta hänen kaverinsa ilmoittivat myöhemmin kirjeitse miehen perheelle, että olivat nähneet hänen joutuvan konekivääritulitukseen. Isää ei löytynyt koskaan. Hautajaiset pidettiin vasta vuosien päästä.

Juhani muistaa elävästi sen päivän kun he saivat viestin isän kaatumisesta. Isän sisaren mies tuli ensimmäisenä kertomaan suruviestin, mistä lie saanut sen tietää. Kirkkoherra tuli vasta muutaman päivän päästä, koska oli niin kiireinen kaatuneiden suuren määrän vuoksi.

”Suruviestin saapuessa, kyyneleitä pakenin,

pikkumiehen urheudella, niitä vastaan taistelin,

eivät miehet itke koskaan, veljelleni vakuutin,

äitiä on säästettävä, itselleni toistelin.”

– Se oli lohdutonta. En näyttänyt itkuani aikuisille, koska silloin opetettiin, että miehet eivät itke. Minulla oli piilopaikka nokkospuskassa. Sinne pakenin lukuisia kertoja itkemään isän vanhaa hikistä työhattua pidellen. Nappasin sen salaa naulakosta. Hattu oli minulla maskottina, nuuhkin sitä. Muistan vieläkin sen hajun, muistelee Juhani.

Suomen sodissa 1939-1944 kuoli 90 000 sotilasta. Leskeksi jäi 30 000 naista ja 55 000 lasta jäi vaille isää. Sodan hävinneessä maassa ei ollut sopivaa puhua menetyksistä. Asioista ja tunteista vaiettiin.

Maatilalla elämä jatkui arkisen aherruksen parissa. Äidin, Juhanin ja Erkin lisäksi tilalla asui mummu, poikien isän äiti.

– Äidin aika kului ulkohommissa, pitihän hänen ehtiä tehdä kaikki miestenkin työt. Jonkun verran hän sai apua kylän nuorilta ja naapureilta. Mummu taas keskittyi sisätöihin ja oli aina läsnä. Hän oli tukipuuni, veljeni ja minun turva.

Juhani muistaa sotien ajalta pelon ilmapiirin. Niin lapset kuin aikuiset pelkäsivät kovasti. Mummua ei pelottanut, ainakaan hän ei näyttänyt sitä. Hän meni ulos katsomaan näkyykö lentokoneita.

Isän menetyksen lisäksi kauheaa oli myös se, että hänen löytymisestään tuli lukuisia ilmoituksia kun suomalaisia sotavankeja vapautettiin. Lienee ollut samannimisiä miehiä. Tämä kuitenkin piti yllä pientä epätoivoista toivon hiventä, että isä vielä löytyisi.

Vuonna 1944 Juhanin äiti meni uusiin naimisiin haapajärvisen miehen kanssa ja perhe muutti Haapajärvelle Ruhaperälle asumaan. Mummu jäi Kärsämäelle, mutta Juhani sai käydä hänen luonaan usein.

Juhani muistelee pääasiassa hyvillä mielin sodan jälkeistä aikaa. Isän menetys oli mielessä kipeänä, mutta Haapajärvellä hän ja velipoika saivat paljon ikäistään seuraa. Yhdessä leikittiin ja pelattiin. Juhanilla ei ole muistikuvia siitä, että olisi ollut puutetta ja kurjuutta, kuten niin monen sotaorvon perheessä oli. Mies muistaa, että jossakin vaiheessa heillä oli sotakummi Ruotsista. Häneltä tuli joulun aikaan paketti, jossa oli muun muassa ihanan tuoksuisia omenoita.

Pojat tulivat hyvin toimeen isäpuolen kanssa, toki normaaleja erimielisyyksiä oli silloin tällöin.

Sota-aikana ja sen jälkeen koululaiset tekivät töitä yhteiskunnan hyväksi muun muassa valmistamalla pilkkeitä pilketehtaalle. Koululaisilla oli kasvimaita ja he saivat ansioistaan pinssejä, joissa oli lapion kuva.

Jälleenrakentamisesta Juhanin mieleen on jäänyt yhdessä tekemisen meininki. Kaikki oli siinä mukana.

– Minulla on suuri kunnioitus suomalaisia naisia kohtaan. Naiset pitivät Suomen pystyssä. Miten suuren työn he tekivät sota-aikoina ja sen jälkeen. Tämä koskee naisia ympäri maailman.

Aikuisena Juhani perusti Kerttunsa kanssa perheen. Heidän kotiinsa mahtui vanhenemaan edelliset sukupolvet eli äiti, isäpuoli ja isänäiti – mummu.

Erkki-veli lähti maailmalle. Hän käsitteli lapsuuden asioita ja isän menetystä runoilemalla. Juhani taas kävi niitä läpi yhdessä Kertun kanssa. Vaimo teki niistä puhuttelevia runoja ja lauluja.

Tekstissä on kursivoituna runot Isän muisto ja Viimeinen kirje, jossa käsitellään kirjettä, jonka Juhanin isä kirjoitti kolme päivää ennen kaatumistaan.

”Kirjeen kellastuneen löysin, kiireisesti taitellun,

polven päällä siellä jossain, rakkaimmilleen tekstatun,

rakkaat siellä, kirje alkaa, kuinka teitä ikävöin,

levossa ja taisteluissa, luonanne oon päivin öin.”

Kerttu Lampelan runot Isän muisto ja Viimeinen kirje on sävelletty myös lauluiksi. Säveltäjä on Veikko Juntunen. Molemmat laulut on myös levytetty. Isän muiston levytti Allan Tuppurainen ja Viimeisen kirjeen levytti Reijo Kallio.

Juhani on kiinnostunut sotahistoriasta. Hän on lukenut ja tutkinut paljon sitä. Hän on myös tutustunut isänsä sotilasuraan arkistoissa. Seuraavaksi Juhani aikoo tarttua Kaija Sepposen Sururisti-kirjaan, jossa on rintamalla kaatuneiden miesten ja heitä kaipaamaan jääneiden omaisten tarinoita. Kaikilla ei mennyt kaikki hyvin. Sen Juhani on lukenut monista tutkimuksista ja teoksista.

Juhania koskettaa suuresti Ukrainan sota, varsinkin se miten julmasti pommitukset kohdistuvat siviileihin. Uutiset järkyttävät.